Joo. Pelkään taas menettäväni sen yhden tärkeimmistä, parhaan ystäväni,
vaan sen takii, et menin kertoo sille totuuden. Sen, mitä en haluu
kovinkaan monelle kertoo, ku reaktio on aina sama "miksetsä kertonu?"
tai "ootsä vetäny jotai?". Joskus sitä on myös tullut, kuten tälläkin
kerralla "onks tää joku vitsi?" ja "sä oot pelottava". Mä en oikeesti
voi tälle mitään, oon siitä tosi pahoillani. Oon myös pahoillani, kun
en kertonu aikasemmin, mut sit taas toisaalta, reaktio olis ollu sama
kuitenki jos olisinki kertonu aikasemmin.
Sitten taas, välillä tuntuu, ettei sillä ole mitään väliä, kerronko
vaiko en - se sama tapahtuu kuitenkin. Jos kerron, suututaan, jos en
kerro, suututaan. Miten mun pitäs sitten tässä asiassa reagoida, mitä
tehdä? On se vaan niin helvetin vaikeeta, vaikka anteeksi pyydän, niin
ei kelpaa. Mutta taas toisaalta sitten, onko silläkään merkitystä? Jos
oon hiljaa, niin tullaan pyytämään anteeksi sitä, että suututtiin.
Pitäisikö silloin sanoa vain kiitos? En tiedä, vittu. Mä haluaisin
oikeesti saada jotain selvyyttä tähän mun elämään ja ihmissuhteisiin.
Onko se sitten oikeesti niin, etten osaa olla kenenkään ystävä? On
oikeutettuu suuttuu, en rupee sitä kiistämään. Jos kyseessä on
suhteellisen tärkeekin asia, joka olis tärkeimpien ystävien hyvä
tietää. Mutta sitten kuitenkin ylireagoiminen asiaan ei auta asiaa,
varsinkin kun mun tapauksessakin omistan paniikkihäiriön, joka saattaa
yllättää tällaisissa tilanteissa.
Näissä asioissa auttaa puhuminen - ei suinkaan 7 minuuttin kestävää
puhelua, joista 6 minuuttia ollaan hiljaa. Puhumalla kaikki selviää,
pitää saada tietää mitä mieltä toinen on. Itse keskustelin ystävän
kanssa mesessä, ja kirjoitetun tekstin näkeminen on oikeasti hyvin
helppoa - kirjoitetun tekstin voi lukea aina uudestaan ja omassa
pienessä mielessä miettiä, mitä sen sisältö oikeasti merkitsee.
Puhumisella kun voi tarkoittaa myös kirjoittamista, vastavuoroista
keskustelua.
Jo tätä kirjottaessa on tullu semmonen fiilis, että tajuun jo paljon
paremmin ystävän mielenliikkeitä. Tässä samalla keskustellaan mesessä,
ja nyt kumpikin on ihan ok, ei mitään paniikkia menettämisen suhteen.
Ihan hyvä vain, en tiedä kuinka monta tärkeää menetystä mun sydän
jaksaa vielä kestää.
Mietin myös, onko se mahdollista, että tärkeimpien ihmisten kohdalla
reagoidaan asioihin turhan voimakkaasti? Kyllä sen ehkä huomaa, jos
välittää, ja reagointi johonkin pieneen on kovin voimakasta - samalla
tavalla tuskin reagoitaisi, jos tärkeimpien ihmisten tempaukset
olisivatkin puolituttujen tekemiä. En tiedä, mutta kokemuksesta voi
sanoa, että jotkut riidat lähentävät ja voimistavat, jotkut hajottavat
kaiken ihan pirstaleiksi. Ihminen aina toivoo, ettei riitelisi, mutta
sitten loppujenlopuksi on itse se riidan aiheuttaja.
Mutta ehkä kaikki selviää, jos sen oikeasti haluaa selvittää. Ihmiset,
jotka välittävät toisistaan, osaavat antaa anteeksi typeriäkin tekoja,
joita pidettiin hetki sitten anteeksiantamattomina.
Nyt, kun luen tätä kirjoitusta, tajusin, etten ulkopuolisen silmin ehkä
saa tästä mitään irti. Joku, joka osaa lukea mielenliikkeitäni
jotenkuten edes, saattaisi lauseen pari tajutakin, mutta eihän tämä
periaatteessa ollut kirjoitettukaan muille, vaan itselleni
mielenliikkeiden selvittämiseksi.
Mutta arvostan kovasti, jos joku tämän luki, ja vielä ymmärsi jotain epämääräsisistä selityksistäni.
Kiitos ja kuittaus.
perjantai, 21. marraskuu 2008
Kommentit